Yksi aihe, jota olen pohtinut viime kuukausina paljon, on kontrolli ja heijastusvaikutukset. Useita vuosia sitten sain äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa odotuksiani alempiarvoisen arvosanan. Sinänsä sillä ei ollut minulle merkitystä arvosanana, koska en ikinä ole välittänyt niistä. Se, mitä tämä arvosana aiheutti sisäisesti minulle, oli uskoni kykyyni tuottaa hyvää sisältöä horjui. Ennen arvosanan selviämistä olin sekä kirjoittanut että kuvannut materiaalia aktiivisesti. Tuloksen jälkeen oma uskoni kykyyni tuottaa muuta kuin välttämättömiä tekstejä ja videoita katosi. Ikävä puoli asiassa oli se, ettei haluni luomiseen kadonnut mihinkään. Aloitin monia erilaisia kirjoitus- ja kuvausprojekteja, mutta en koskaan saattanut niitä valmiiksi, koska minusta oli tullut niin itsekriittinen. Huolimatta siitä, että joku muu saattoi pitää projektia hyvänä, minä itse näin vain ne mahdolliset heikkoudet. Tämä johti hiljalleen siihen, että ajatusten toteuttamiskynnys kasvoi ylitsepääsemättömäksi.
Kerroin blogissa syksyllä 2021 päässeeni opiskelemaan tieteiden ja aateidenhistoriaa oulun yliopistoon. Nautin suuresti opiskelusta ja sainkin suoritettua 100op vuoden aikana. Pääsin myös mukaan opiskelija-toimintaan lappilaisessa osakunnassa. Tutustuin huikeisiin ihmisiin ja opin paljon uutta. Suoritin kuitenkin samalla muutamia politiikkatieteen ja sosiologian kursseja lapin yliopistoon. Olin aiemmin suorittanut kyseisen alan perusopinnot, sekä osan aineopinnoista. Mitä pidemmälle lukuvuosi kului, sitä enemmän aloin pohtia pääaineen vaihtoa aatehistoriasta yhteiskuntatieteisiin. Tämä ajatuskulku oli itselleni shokki. Olenko jälleen typerä haihattelija, joka ei vain osaa olla tyytyväinen mihinkään? Kysymys ei ollut siitä, että en pitäisi historiasta yleensä. Huomasin kuitenkin, että tapa jolla historian oppiaineessa tehdään rajauksia tutkimuskysymyksiin ja lähestymistapa aiheisiin ei sopinut omaan hahmotelmaani kandi-aiheesta.Tiesin urakan todennäköisesti olevan edessä nyt alkavana